Luin eilen artikkelin, jossa onnellisuustutkija Markku Ojanen puhuu siitä, miten tavoitteet edistävät onnellisuutta enemmän kuin unelmointi. Olen käyttänyt elämässäni suhteellisen paljon aikaa haaveiluun, kuvitteluun ja unelmoimiseen. Olen pohtinut unelmien ja tavoitteiden suhdetta ja kirjoittanut pedagogisen lopputyöni Mahdottoman mahdollistamisesta. Luovalle alalle suuntautumiseen liittyy usein unelmointi. Uravalinta tehdään intohimon, ei järjen varassa. Ja eikö taide juuri ole mahdottoman, vielä syntymättömän kuvittelua. Näkymättömän kuulemista ja todeksi tekemistä. Yksi tämän vuoden teema omassa elämässäni on ollut Utopia. Utopian ja arjen välinen suhde, joka muistuttaa vaahtopäiden muodostumista rantaviivalle. Kun kaksi toisistaan hyvin vastakkaista elementtiä yhtyvät ja siitä liikkeestä syntyy jotain maagista, vangitsevaa ja uutta. 

Australia ja pastellitaivaat 

Utooppinen ajattelu hiipi elämääni aivan yllättäen askarrellessani visuaalista kollaasia tälle vuodelle. Selailin aikakauslehtiä ja revin intuitiivisesti kuvia. Kokonaisuuden oli tarkoitus heijastella sitä, mitä toivoin tulevalta vuodelta. Kun kollaasi oli valmis, en tunnistanut sitä omakseni. En siihen muodostuneita pastellitaivaita enkä sitä, miksi kollaasissani oli Australian kartta. Australia alkoi ilmestymään muihinkin tulevaisuutta käsitteleviin luonnoksiin. Kahdestakymmenestä asiasta, jotka kirjoitin haluavani kokea tänä vuonna yksi oli Australia. En vain tiennyt miksi. 

Eräänä helmikuisena iltapäivänä lopetettuani nettisivujen kirjoittamisen lähdin kävelylle. Valkoinen talvi oli jatkunut, meri oli jäässä. Aurinko oli aloittanut laskeutumisen ja maalasi parhaillaan maisemaa pastellisävyillään. Jokin loksahti. Tämähän on Australia. Tai se, mitä se minulle edusti. Minkälaista kuvitteellinen elämäni siellä olisi. Asuisin upeassa luonnonpaikassa,  kirjoittaisin aamupäivät ja iltapäivät kävelisin meren äärellä. Kaikki olisi kaunista, suurta ja yksinkertaista. Vaikka Länsi-Herttoniemen kaksio ei nyt aivan ollutkaan se huvila meren rannalla, oli tuossa hetkessä kuitenkin juuri ne olennaiset elementit, joista tunnistin "Australian". 

Samoihin aikoihin luin lahjaksi saamaani Utopiakonsultin käsikirja -nimistä teosta. Pysähdyin kohtaan, jossa sanottottiin näin: "Kenties leikki olisikin paras tapa lähestyä utopiaa ja siihen käytkeytyvää paradoksia, joka erottaa sen tavanomaisesta, tavoitteellisesta ja ratkaisukeskeisestä ajattelusta: heti kun jokin muuttuu käytännössä mahdolliseksi, se lakkaa olemasta utooppista. Siksi utooppinen ajattelu hyväksyy mahdottomuuden läsnäolon, koska juuri siitä jännitteestä syntyy toisin tekeminen." 

Kappale tiivisti Australia-kokemukseni. Se oli Utopia. 

Olen aina kannustanut mahdottomalta tuntuvan tavoitteluun, koska joskus vain mahdottomat unelmat vastaavat sitä potentiaalia, mikä elämään syvimmiltään sisältyy. Suurimipia unelmia tavoitellessaan tulee kohdanneeksi itsensä. Tulee pakotetuksi kasvamaan.  

Harrastan sanatonta riippumattohaaveilua, joka ei ehkä juuri sillä hetkellä vie minnekkään, mutta on ah´ niin oikeutettu tauko tästä maailmasta. 

Kunnioitan tavoitteiden asettamista, päivittäistä etenemistä, unelmien juurruttamista todellisuuteen. Inspiroidun menestystarinoista, joissa kova työ ja usko mahdottomaan lopulta vievät maaliin. 

Rakastan pieniä unelmia ja päivittäistä itsensä inspiroimista. Kuten luovuuden kouluttaja Julia Cameron havainnollistaa: Et ehkä juuri nyt voi lähteä Italiaan, mutta voit juoda cappuchinon lempikahvilassasi. 

Koska kaikenlainen unelmointi riippumattohaaveilusta tavoitteiden toteuttamiseen on lähellä sydäntäni mietin, mitä uutta utooppisessa ajattelussa minulle oli. 

Tuntemattoman kaipuu 

Ainakin utopiasta käsin koettu hetki meren jäällä tuntui virkistävän minua sellaisessa vaiheessa, jossa kaukaiselta tuntuneet unelmat alkoivat häämöttää horisontissa. Ne eivät enää väreilleet ihmeellistä valoa vaan pystyin kuvittelemaan konkreettiset askeleet niihin päästäkseni. Siksi Australia oli juuri se, mitä tarvitsin. En halunnut uutta tavoitetta tai unelmaa. Halusin vain uuden linssin, jonka läpi katsoa. 

Jostakin syystä tuo purppurana hohtava hetki tuntui merkityksellisemmältä, kun sitä katsoi utopiasta käsin. Utopia toi siihen etäisyyttä, kosketusta toisaalle. Tuntui olevan olennaista, että utopia on jotakin, johon ei kuulunutkaan suhtautua tavoitteellisesti. Näin se erottui unelmasta. Yhtälailla tuntui olevan olennaista, miten utopia tihkui jo olemassa olevaan ja kommunikoi sen kanssa. Näin se erottui myös haaveilusta. Utooppisen kokemukseni keskiössä tuntui olevan nimenomaan utopian ja arjen suhde, näkymättömän ja näkyvän välinen pinta. 

Mitä enemmän utopioita pohdin, sitä enemmän niistä alkoi kuoriutua esiin tasoja. Utopia oli  kaipuuta päästä kosketuksiin itselle tuntemattoman kanssa. Se liittyi samaan lähteeseen, josta kumpusi matkalle lähdön tarve. Tarve ihmetellä itselle vierasta. 

Utopian läsnäolon aiheuttamassa tunteessa oli myös samaa viattomuutta kuin leikkimisen tarpeessa. Tarve olla kontaktissa sellaisen kanssa, joka on vielä näkymätön, mutta silti aistittavissa. Ehkä leikkiminen niin kuin luominenkin ovat niin luonnollisia asioita, että niiden puutos aiheuttaa henkistä koti-ikävää. 

We travel because distance and difference are the secret tonic of creativity. When we get home, the home is still the same. But something in our minds has changed, and that changes everything. - Jonah Lehrer

Aurinkorasvaa ja metaforia 

Mitä utooppinen ajattelu sitten käytännössä voisi tarkoittaa? 

Utooppinen ajattelu voisi olla eräänlaista kuin-elämistä. Se voisi olla sitä, kun Radio Helsingin D.R.E.A.M.-ohjelman juontajat levittävät aurinkorasvaa lähetyksessä keskellä talvea, päästäkseen trooppiseen tunnelmaan. Se voisi olla kysymys itselle, miten eläisin tämän päivän jos kuvittelisin asuvani Roomassa? Kutsuisinko ystävät syömään tai olisinko välittämättä muiden mielipiteistä. Utopiasta riippuen, mitä tekisin toisin? Antaisinko itselleni luvan laittaa puhelimen pois päältä ja lähteä metsään kävelemään? Olisinko välittämättä tiskeistä. 

Toisin tekemisen lisäksi utooppinen ajattelu voisi olla kuulolla pysymistä. Ehkä kaikki utopiasta ei aukea samalla kertaa. Se voisi olla enemmänkin kuin toisin tekemisen päättämistä, myös antautumista. Ehkä utopiaan liittyviä asioita voisi seurata kuin johtolankoja, eksyä tuntemattomille kaduille tai soittolistoille. Antaa itsellensä enemmän mahdollisuuksia olla tavanomaisesta poikkeavan äärellä, harhailla utopian suunnilla. 

Kuin-ajattelusta on hyötyä myös laulujen kirjoittamisessa ihan konkreettisesti. Sellaisten asioiden yhdistäminen, jotka eivät itsestäänselvästi kuuluu samaan kuvaan, syntyy aina jotain uutta. Yksinkertainen esimerkki tästä on sanaparien käyttö. Jos auringonlasku vihloo, voisi kuvitella laulun kertovan siitä, ettei kestä jonkun asian loppumista. Jos kosketukset ovat poistomyyntikosketuksia ne ovat aika erilaisia kuin kosketukset, jotka herättävät henkiin. (kt. Harjoituksia, sanaparit) 

Mikä ikinä tämän hetkistä elämää tavalla tai toisella rajoittaakin, utopian viesti on, että nuo rajat ovat kuitenkin aina suhteellisia. 

Lähteet:

Talvikki Eerola ja Risto Santavuori. 2018. Utopiakonsultin käsikirja. Todellisuuden tutkimuskeskus.

Emmi Laukkanen. 2017. Artikkeli, Asiantuntija kertoo miksi haaveilu ei tee onnelliseksi. Me naiset.

Julia Cameron. 1992. Tie luovuuteen.