Minä Jane, sinä Tarzan                 

Sinä. Ihme. Toinen. Yksi lempiaiheistani. Sellainen, johon aina päädyn ja johon kaikki tiet lopulta vievät. Kirjoittaessani ensimmäistä blogitekstiäni Utopiasta, päädyin taas. Päädyin ajatellessani sitä, mikä utopiassa on niin kiehtovaa. Päädyin etäisyyksien ajattelemisen kautta. Paikkojen välillä, aikojen välillä, olemassa olevan ja vielä syntymättömän välillä. Ajattelin kaikkea sitä tilaa ja mahdollisuuksia. Mietin kaipuuta, jonka etäisyys tuo mukanaan. Mietin sitä, miten voi kaivata jotain, mitä ei ole olemassa. Paikkaa, jossa ei ole käynyt. Ihmistä, jota ei ole tavannut. Ajattelin sitä, miten olennainen osa ihmisyyttä tuo kaipuu on. Miten monet historian suuret läpimurrot liittyvät sen tunnistamiseen ja tunnustamiseen, että jossain on jotakin muuta. Jokin tai joku.

Palasin tutkimukseen*, jonka mukaan kaikkein onnettomimmat ihmiset haaveilevat eniten. Vangit ja mielentervetyspotilaat. Mietin sitä, mitä heille (ja itselleni) jäisi jos unelmat otettaisiin pois. Eihän kukaan halua kokea puutetta ja useimmat eivät halua myöntää omaansa. Haluamme tietysti tuntea itsemme eheiksi ja jotkut meistä ovat jopa niin viisaita, että opettelevat rakastamaan ensin itseään. Yhtä luonnollista on myös myöntää, että kaikilta meiltä puuttuu jotakin. Muuten ei olisi liikettä, eikä mitään uutta syntyisi. 

Muistelin omia kokemuksiani, joissa olen päässyt ehkä kaikkein lähemmäksi Toista. Sellaiset painuvat kaikkein syvimmälle siihen osaan sydäntä, jossa kokee kiitollisuutta. Yhdessä niistä olen Sambiassa. Tuntikausia kestänyt rituaali, jossa Henget saapuvat metsästä ja tanssivat kyläläisille, on loppunut. Tasangolle kerääntynyt tuhatpäinen joukko on hiljaa. Hämärä on muuttumassa pimeäksi. En tarkkaan tiedä tai muista miksi, mutta päädyn tuon joukon keskelle laulamaan säveltämääni otetta Kalevalasta. Minua ei jännittä, vaan tilanne tuntuu täysin luonnolliselta. Koska kaksimetriset naamiotanssijat ovat maata pöllyttäessään tömistelleet reittinsä myös minuun, on minullakin mahdollisuus aavistaa miltä oma lauluni heidän korvillaan saattaa kuulostaa. Aivan kuin kaksi täysin erilaista maailmankaikkeutta olisivat soineet hiljaa toisissaan. Se tuntui siltä kuin olisi saanut uuden taivaan.

Mikä siinä on, että yhteys tuntuu väkevämmältä, kun yheyttä kokee sellaisen kanssa, joka on erilainen, itselle tuntematon tai vieras? Murtuuko silloin kerralla suurempi osa meihin vaivihkaa kasvanutta erillisyyden muuria? Vai palaako silloin niihin hetkiin, kun on ensimmäisiä kertoja tajunnut olevansa erillinen omasta äidistään. Jossa yhden sijasta onkin kaksi. Se, minkä luuli olevan äärettömyys, olikin vain yksi äärettömyyksistä. Liittyykö se laajentumisen vimmaan. Siihen samaan, joka iloitsee kuullessaan uudesta planeetasta, jolla saattaisi olla elämälle suotuisat olosuhteet. Ei valloittaakseen, vaan juhliakseen sen todentumista, että elämä lakkaamatta tanssii kohti uusia niittyjä ja ilmentyy tavoilla, joista meidän on vaikea edes haaveilla.

Tulla näkyväksi toisen kautta, siinä kai elämän perimmäinen päämäärä. Tuntea olevansa olemassa toista vasten, toisen kanssa. Ei vain itseään varten. Eikä vain toista varten. Vaan siksi, että siinä on jokin eniten totta ja kohdallaan. Kun Minä näen Sinut ja Sinä näet Minut.

Saisipa aina olla niin.

Ehkä tuo toive on osasyy luomisviettiin. Luodessaan saa aina koskettaa Toista, vielä syntymätöntä. Ja siinä samalla tulla myös itse kosketetuksi. Syntyä vähän lisää jokaisen laulun myötä. 

*kyseiseen tutkimukseen viitattiin seuraavassa artikkelissa:  

Emmi Laukkanen. 2017. Asiantuntija kertoo miksi haaveilu ei tee onnelliseksi. Me naiset.

Muuta luettavaa: 

Suomalaisen kirjallisuuden seura. (toim.) Miten lauluni syntyvät? 2017.